Tuula Helne: Onnellisuus, pyrkimättä

Onnellisuus- ja hyvinvointipuhe on länsimaisessa kulttuurissa niin yleistä, että joitakin ajattelijoita se jo tympii. He puhuvat onnellisuuden tyranniasta ja onnellisuuspakkopaidasta. Todellakin: hyvinvointi- ja menestysoppaat myyvät ja päivälehdet ovat alkaneet jäljitellä lifestyle-lehtiä.

Samaan aikaan maailmantilanne heikkenee heikkenemistään: ilmasto lämpenee, metsät, eläimet ja hyönteiset katoavat ja sodat tappavat ihmisiä sekä turmelevat luontoa. Ei voi välttyä siltä ajatukselta, että henkilökohtaisen hyvinvoinnin tavoittelu on pakoa todellisuudesta, keskittymistä yksinomaan omaan pieneen elämänpiiriin, pään hautaamista hiekkaan.

Jos ihmiskunnan historia pyydettäisiin tiivistämään yhteen sanaan, valitsisin kärsimyksen. Länsimaisissa kulutusyhteiskunnissa sana ei kuitenkaan ole suosittu. Googlaus suomeksi antaa kärsimykselle 170 000 osumaa, mutta onnellisuudelle yli kolme miljoonaa.

Sen sijaan, kuten tunnettua on, buddhalaisuus rakentuu kärsimyksen tunnistamiselle. Kärsimys eli dukkha luetaan siinä yhdeksi olemassaolon kolmesta tunnusmerkistä. Intialaisessa filosofiassa nähdään yleisestikin maailma epätyydyttävänä paikkana. Esimerkiksi Bhagavadgītāssa (8.15) maailmaa kutsutaan katoavaksi kärsimyksen tyyssijaksi.

Koska kärsimys on buddhalaisuudessa näin merkittävässä asemassa, jotkut arvelevat buddhalaisuuden olevan pessimistinen ja synkkä filosofia. Sanoisin, että buddhalaisuuden lähtökohta on pikemminkin realistinen. Ehkä nimenomaan tämä saa monet karsastamaan kärsimyksestä puhumista, sillä realismi ei ole ihmisolion vahvimpia ominaisuuksia.

Tästä kertoo yhtäältä se, kuinka jatkuvasti petymme, kun maailma ei annakaan meille kaikkea sitä, mitä halajamme ja toisaalta se, että yhteiskunnissamme uskotellaan edelleen, että talouskasvu voi jatkua jatkumistaan ilman planetaarisia tuhovaikutuksia.

Viime kädessä buddhalaisuus ei ole pessimististä vaan optimistista. Buddha sanoi opettavansa keinoja pitkäkestoiseen hyvinvointiin ja onnellisuuteen – eli siihen, mikä kaikkien ihmisten syvin toive on. Buddhalaisuudessa ajatellaan, että kärsimys on poistettavissa ja muutettavissa onnellisuudeksi, sukhaksi. Buddhalaisen projektin voisikin tiivistää muotoiluun: dukkhasta sukhaan.

Liittääkö tämä sitten buddhalaisuudenkin osaksi aikamme onnellisuushapatusta ja -hypetystä?

Tältä voi pinnallisesti tarkastellen vaikuttaa, mutta paneutuvampi vastaus on kielteinen. Näin on sen tähden, että buddhalaisuudessa onnellisuus rakentuu kärsimyksen havaitsemiselle ja sen syiden selvittämiselle ja tätä kautta kärsimyksen lakkaamiselle. Siinä missä buddhalaisuudessa haluaminen on kärsimyksen selitys, kulutusyhteiskunnissa siitä on tehty kansalaisvelvollisuus, mikä sen kohteena sitten onkin: raha ja omaisuus, hyvin palkattu työ, perheidylli, muotivaatteet, koti kuin sisustuslehdestä, uusin automalli…

Buddhalainen onnellisuusresepti koostuu siis aivan eri aineksista kuin ne reseptit, joita meitä ohjaillaan noudattamaan. Ensimmäinen on parantumiseen johtava lääkeresepti, kun taas ponnistelu jälkimmäisten määräysten mukaisen elämän saavuttamiseksi kuormittaa mieltä ja maailmaa. Jälkimmäiset ovat siis oikeastaan myrkkyreseptejä. Haluamista ja ahneutta pidetäänkin buddhalaisuudessa yhtenä mielenmyrkkynä (kleshana). Sama ajatus löytyy myös Joogasūtrasta (2.3).

Niin buddhalaisuudessa kuin joogafilosofiassakin painotetaan, että onnea ei saavuteta ulkopuolisia ja ohikiitäviä asioita tavoittelemalla. Joogasūtran (2.42) mukaan korkein onnellisuus syntyy tyytyväisyydestä. Takertumattomuus ja haluista hellittäminen ovat keskeisiä mielenrauhan aineksia kummassakin opissa.

Onnellisuus versoaa egon harhasta luopumisesta. Buddhalaisittain ilmaisten tämä on viisautta, joka johtaa myötätuntoon. Sen osoittaminen taas edistää kaikkien onnellisuutta – myös ihmisen omaa onnellisuutta, sillä tutkimusten mukaan myötätunto on yhteydessä hyvinvointiin, optimismiin ja tyytyväisyyteen.

Viisautta ja myötätuntoa kutsutaan dharman kahdeksi siiveksi. Tekee mieleni väittää, että nyky-yhteiskuntia leimaa tyhmyys ja muista piittaamattomuus. Kulttuurimme on siten siipirikko. En kaikista onnellisuusraporteista huolimatta usko, että ihmiset olisivat erityisen onnellisia.

Vaikka niin buddhalaisuus kuin joogakin muistuttavat maallisiin pyrintöihin liittyvästä tuskasta, joogaa ei nähdä synkässä valossa. Myös googlaaminen kertoo tästä: haku sanoille ”onnellisuus ja jooga” tuottaa nelinkertaisen määrän osumia yhdistelmään ”onnellisuus ja buddhalaisuus” verrattuna.

Moderni jooga solahtaa buddhalaisuutta sujuvammin onnellisuuskulttuuriin. Tätä selittää joogakuvastoa värittävä täydellisen elämäntyylin ja kehon ihanne. Juuri tämä pyrkimys – tämä halu – tuottaa kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kärsimystä. Joko päämäärää ei saavuteta, mikä tuottaa tyytymättömyyttä, tai jos saavutetaankin, kaikella on rajallinen aikansa. Joogasaleihin ei silti ihmisiä luopumisen teemalla houkutella.

Teksti: Tuula Helne

Suomen Joogalehti 2/2024