Hörpin aamukahvia ja selailen päivän lehteä. Armoton kevätaurinko räköttää silmiin likaisten ikkunalasien
läpi. Joogamatto nököttää olohuoneen nurkassa yksinäisenä, seuranaan vain muutama pölypallero. Katson
joogamattoa ja tunnen piston sydämessäni. Nolona käännän katseeni takaisin lehteen. Pitäisi. Usein pitäisi,
mutta monesti ei vain jaksa tai ehdi tai huvita tai pysty tai mitä kaikkia tekosyitä sitä voikaan keksiä.
Haluaisin olla ihminen, joka asettuu joogamatolleen säännöllisesti, mielellään päivittäin, ehkä juuri
aamuisin ennen töihin lähtöä. Haluaisin säännöllisyyttä, koska tiedän sen olevan minulle hyväksi.
Hyvinvointini huutaa rauhoittumista, lempeää liikettä ja ajatusten asemointia.
Polveileva joogapolkuni
Kävelin ensimmäiselle joogatunnilleni miltei 20 vuotta sitten. Opettajani oli vihkiytynyt voimakkaaseen
keholliseen joogamuotoon ja hiukan liioitellen sanottuna piiskasi oppilaitaan toinen toistaan haastavampiin
asanoihin. Suorittaja minussa oli valmis ottamaan haasteen vastaan.
Aika pian huomasin, että liika on liikaa joogassakin. Voi särkeä paikkoja, jos unohtaa tai ei osaa kuunnella
kehoaan. Ikävät rasitusvammat ranteissa katkaisivat palavalla innolla aloittamani harjoittelun. Jokin sisälläni
oli kuitenkin syttynyt, enkä sen koommin ole päässyt täysin vieroittumaan joogasta, vaikka taukojakin on
vuosiin mahtunut.
Ohjatuilla tunneilla olen kokeillut dynaamisia, staattisia, voimakkaita, meditatiivisia ja kokonaisvaltaisia
joogaharjoituksia. Kaikille on ollut aikansa ja paikkansa, mutta omimmalta ovat tuntuneet rauhalliset,
sallivat ja viipyilevät harjoitukset. Enimmäkseen olen harjoitellut itsekseni.
Jooga on siitä joustava harrastus, että sitä voi harjoittaa melkein missä vain. Tarvitaan vain ihmisen
mentävä tila. Pitkän harjoittelun myötä herkästi ympäristöä havainnoiva ja ärsykkeistä häiriintyvä
tarkkailijakin on oppinut sietämään ja jopa jättämään huomiotta maton ympärillä tapahtuvan, välillä
äänekkäänkin elämän. Moottoritien humina tai ympärillä liikuskelevat perheenjäsenet eivät välttämättä
häiritse harjoittelua, jos mieli on sen verran levollinen, että matolle laskeutuessani onnistun keskittymään
harjoitukseen lempeästi.
Opiskelin joogan ohjaamista muutamia vuosia sitten. Opintojeni myötä oma harjoitukseni syveni ja jäsentyi.
Vihdoin oivalsin sallivuuden ja armollisuuden merkityksen. Jos minä en kuuntele itseäni ja toimi
tuntemusteni mukaisesti pakottamatta ja armollisesti, niin kuka sen tekisi.
Kuuntelemisen ja sallivuuden myötä havahduin hyväksymiseen. Nyt tuntuu tältä, en pysty tähän tänään, ja
se on aivan ok, ehkä huomenna pystyn ja jos en silloinkaan, niin sekin on aivan ok, pystyn johonkin
muuhun.
Kuin varkain tämä joogaharjoituksesta saamani oivallus hiipi myös osaksi muuta elämääni. Koen, että tuo
joogaamisen myötä pikkuhiljaa jäsentynyt oivallus toi minut lopulta lähemmäs itseäni ja ravisteli päältäni
sekä suorittajan että pärjääjän raskaat viitat.
En voisi kuvitella sellaista syytä, joka saisi minut hylkäämään joogamattoni ainiaaksi. Ja vaikka minut
erotettaisiin matostani, en usko, että joogamainen asennoituminen ajatuksiin, tekemiseen, asioihin,
tilanteisiin, tunteisiin, itseen tai toisiin ihmisiin kuluisi pois kovinkaan helposti.
Joogaa joka päivä
Vaikka en rauhoitu matolleni päivittäin, väitän joogan olevan läsnä jokapäiväisessä elämässäni. Fyysisen
harjoittelun lisäksi jooga on minulle mielentila. Se on läsnäoloa ja tasapainoa. Se on jokaisen hetken
hyväksymistä sellaisena kuin se on.
Kun kävelen lumisia polkuja kuusten katveessa ja ihastelen valon kimallusta pakkashangilla. Kun istun risti-
istunnassa lempikivelläni mielimaisemani horisonttia tuijotellen. Kun ihastelen kevään herättelemää
luontoa ja hentoa vihreyttä ojanpientareilla. Kun päässäni on sata ristiriitaista ajatusta tai kun perjantai
tuntuu tahmeaakin tahmeammalta maanantailta. Jopa pitkässä kassajonossa voin seisoa rauhassa ja
kiireettömänä, tyytyväisenä hetkestä, jossa sai pysähtyä.
Joskus, aika useinkin, joogamattoni pölyttyy nurkassa, vaikka kehoani kolottaa ja ajatukset poukkoilevat
kuin vailla suuntaa olevat villihevoset. Hermostuksen tunne liikenneruuhkassa tai kiireen luikertelu osaksi
arkea on yleensä minulle merkki siitä, että nyt on parempi hidastaa kuin lisätä vauhtia.
Ja juuri tällaisina hetkinä toivoisin olevani kurinalainen joogi, joka ei hylkäisi harjoitustaan, kuten minulle
liian usein käy. Opettelen olemaan ottamatta tästä lisää höyryä koneeseen, sillä tiedän ja pikkuhiljaa myös
siedän, että mahdollisesti jo seuraavana hetkenä levitän armaan alustani maton mentävään paikkaan
olohuoneeseen tai kevään paljastamalle valoisalle terassille. Joinakin kesinä jopa säännöllisesti.
Kuulostellen kohti vähempää
Oma harjoitukseni on intuitiivinen. Asetun matolle ja kuulostelen. Siirryn asanasta toiseen
automaattiohjauksessa, seuraava asana selviää siirtymävaiheessa. Hakeudun sinne, mihin kehoni haluaa
minut kuljettaa.
Joskus se hakeutuu vain rauhallisiin, lempeääkin lempeämpiin ”suosikki” asanoihin, mutta silloin tällöin sitä
kutsuvat myös ”inhokit”, toisin sanoen ne, jotka ovat tuossa hetkessä haasteellisia, vaikeita tai
epämiellyttäviä.
Joskus keho kaipaa voimallisempaa liikettä, haastetta ja hikoilua, silloinkin pyrin etenemään pakottomatta
ja ennen kaikkea ahdistumatta omista rajoista tai harjoitteluun käytettävien resurssien vähyydestä. Aina ei
vain jaksa, pysty tai huvita.
Hiljalleen olen aktivoitunut ohjaamaan satunnaisia tunteja tutulle joogaryhmälle. Ohjaamiseni kantavaksi
teemaksi olen ottanut rauhoittumisen, oman kehon kuuntelemisen ja armollisuuden itseä ja harjoitusta
kohtaan.
Koen onnistuneeni ohjaajana, jos joku ryhmän jäsenistä kokee tunnin jälkeen olonsa rentoutuneeksi,
levolliseksi ja riittäväksi. Myös ne suorittajat, jotka tuntevat tehneensä hiukan vähemmän kuin mitä mieli
olisi halunnut.
Toivon, että jooga on minulle elinikäinen kumppani, sillä ainoa rasite suhteessamme on ajoittain potemani
hiukan huono omatunto satunnaisesta harjoituksen hylkäämisestä. Mutta elämä on sellaista, levollisenakin
hetkittäin kovin täyteläistä.
Teksti: Elina Martimo