Omiin silmiini Saarijärven Joogaopisto vaikuttaa lintukodolta: kaukana on kaupallisen joogan
kavala maailma. Modernin joogan kritiikki vaatisikin varauksen: tämä ei koske SJL-joogaa. Siinä
joogaa harjoitetaan pintaa syvemmältä, Instagram-uskottavuutta tavoittelematta, eikä harjoitus
ole saanut samanlaisia uushenkisiä pastellisävyjä kuin usein muualla. Hyvässä ja pahassa:
Joogaopisto on oma kuplansa.
Teksti Tuula Helne
Tästä huolimatta kuulin ensimmäisen kerran jooganharrastajan puolustavan manifestointia
nimenomaan Joogaopiston kurssilla. Jos jollekulle termi on uusi, kyseessä on new age -piireissä
trendi-ilmiöksi noussut usko siihen, että ihminen voi myönteisten ajatusten voimalla saada
kaipaamiaan asioita: terveyttä, unelmatyöpaikan, rakkautta, rahaa jne.
Ei vaadi valtavaa ponnistelua ymmärtää, miksi manifestointi on suosittua. Koko länsimainen
kulutusyhteiskunta perustuu onnellisuuden tavoitteluun sen harhaisessa muodossa.
Manifestoinnin hohdetta lisää se, että se tarjoaa oikotien onneen: saan sen, mitä haluan,
pelkästään ajattelemalla, että toivomani asiantila on jo toteutunut. Jos vaikka ajattelen jo olevani
rikas, tämä energia vetää puoleensa vaurauden energiaa, väitetysti fysiikan lakien mukaan.
Manifestoinnin taustalta löytyy lisäksi aikamme monimutkaisuus ja sen synnyttämä
neuvottomuus. Koska suuriin asioihin vaikuttaminen on vaikeaa, on selkeämpää keskittyä vain
itseensä.
Ahdistavaan maailmaan heitetty ihminen myös kaipaa lohtua, mutta koska institutionaalinen
uskonto on menettänyt puhuttelevuutensa, epämääräinen ja pseudotieteellinen new age –
henkisyys houkuttelee monia – ja monia myös salaliittoteoriat.
Olisi helppoa ihmetellä manifestoinnin luikertelua joogamaailmaan, mutta mikäpä ei olisi
modernin joogan ulkopuolella (paitsi syvällinen henkisyys). Lisäksi sen piirissä toistellaan
jatkuvasti, kuinka jooga tuo hyvinvointia ja terveyttä juuri sinulle ja muovaa sinusta entistä
ehomman version itsestäsi. Huomio pysyy samsārassa, sillä oletuksella, että elämästä voi
suoriutua rypyttä ja ilman kärsimystä.
Tosiaankin: manifestointipuhe ei ole jäänyt vain self help -kirjojen sivuille, vaan nykyisin on
mahdollista löytää myös joogakursseja, joilla manifestoidaan itselle yhdeksää hyvää ja kymmentä
kaunista. Eräs brittiläinen jooganopettaja kertoo jopa ne āsanat, jotka ovat omiaan
manifestointiin. (Paljastaisin mitkä ne ovat, mutta se ehkä tulkittaisiin kehotukseksi testata niiden
toimivuutta.)
Palataanpa sitten joogan juurille, Intian niemimaalle. Bhagavadgītāssa (6.2, 6.4 ja 6.24) jooga
ymmärretään luopumisen synonyymiksi. Kenestäkään ei tule joogia, jollei hän luovu toiveista: siksi
toiveet on hylättävä poikkeuksetta, opettaa Krishna Arjunalle (Janne Kontalan käännöksen
mukaan).
Muistettakoon myös Joogasūtran kuvaamat joogin olennaiset ominaisuudet: omistamattomuus
(aparigrahā), tyytyminen (santosha) ja takertumattomuus (vairāgya) eli nähtyjä ja kuultuja
kohteita janoamaton tietoisuus (1.15). Joogi ei siis kaipaa kohteita, objekteja, asioita itsensä
ulkopuolelta.
Jos tällaiset periaatteet tai kehotukset eivät sellaisenaan puhuttele, saati saa elämään niiden
mukaisesti, ehkä muistutus buddhalaisuuden keskeisestä oivalluksesta (toisesta jalosta
totuudesta) voisi toimia herätyksenä: juuri haluaminen on kärsimyksen alkusyy. Niin kauan kuin
haluamme jotain, emme ole tyytyväisiä siihen, mitä on, vaan kurotamme ulkomaailmaan,
täydennystä ja täyttymystä tavoitellen.
Jotkut toiveistamme voivat toki kohdistua tervehenkisiinkin asioihin. Manifestointivillitys tuntuu
silti yhdeltä niistä tavoista, jolla kapitalismiin olennaisesti nivoutuva oman edun korostaminen ja
haluamisen mekanismi lujittavat asemaansa osana niin sanottua minuuttamme. Tällöin voidaan
puhua sisäistetystä kapitalismista.
Vaikka manifestointiin hurahtaneet vakuuttelevat sen todellakin toimivan, mitä sitten, kun niin ei
käykään? Syyn täytyy olla universumissa, sillä nimenomaan viesti sille on manifestoinnin peruste.
Katkeruus ei liene kaukana, kun koko maailma on itseä vastaan. Kauas karkaa joogan tila eli
Bhagavadgītān (6.23) sanoin ”tila, jossa yhteys kärsimykseen katkeaa”.
Manifestointi on etäällä myös toisesta joogan ja buddhalaisuuden pyrkimyksestä: toisiin
samastumisesta ja myötätunnosta. Manifestoija pyytää hyviä asioita itselleen. Monesti hän pyytää
asioita, jotka toteutuessaan olisivat toisilta pois: kaikki eivät voi saada parasta parkkipaikkaa
kaupan edessä, arkista esimerkkiä käyttääkseni.
Useimmat meistä lienevät omaksuneet sen kulttuurisen oletuksen, että toivo on ihmiselle
tarpeellista tai suorastaan välttämätöntä. Ajatus siitä, että toiveista voisi luopua, saattaa olla juuri
ja juuri hyväksyttävissä, mutta kehotus toivon hylkäämisestä ei. Sehän olisi sama kuin täydellinen
luovuttaminen ja syvimpään masennukseen vajoaminen.
Amerikkalainen buddhalaisopettaja Pema Chödron kannustaa meitä kuitenkin kääntämään
perusolettamuksemme päälaelleen. Ilman sitä toivoa, että asiat olisivat paremmin muututtuaan ja
että voisimme elää turvassa, emme koskaan rauhoitu olemaan siellä, missä olemme, hän
kirjoittaa. ”Luovu toivosta” olisi hänen mukaansa mitä mainioin jääkaappimagneetti.
Pema Chödron ehdottaa siis elämää ilman eskapismia. Vaatimus on kova. Eipä ihme, jos
manifestointi vetää pidemmän korren.
Kolumni on julkaistu Joogalehdessä 4/2024.